”En unohtanut tahallani…”

Tulen kotiin väsyneenä. Työpalaveri venähti. Unohdin, että olin luvannut puolisolle olla syömässä kuudelta. 

Edellisessä blogissa pohdimme parisuhdetta vaativan kumppanin näkökulmasta. Tässä blogissa avaan parisuhteen riitoja enemmän vetäytyvän kumppanin näkökulmasta. 

Jokaiseen parisuhteeseen tulee katkoksen kohtia, joissa tahtomattamme ja huomaamattamme ohitamme ja unohdamme toisemme. Nämä ovat kaikki inhimillisiä tilanteita, niitä tapahtuu meille kaikille. 

Miten kumppanin reaktio voi siis olla tilanteeseen nähden niin suhteeton!

Syytös, raivo ja kiukku purkautuvat hetkessä: ”Miten sä voit unohtaa meidän päivällisen, sä et ikinä muista mitään!”

Kun kuulen syytöksen, aivoni tulkitsevat sen samassa silmänräpäyksessä vaarana  ja lähden automaattisesti suojautumaan. Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta ja epäreiluilta. Kysehän oli inhimillisestä unohduksesta.

Puolustaudun nopeasti: ”Mun oli ihan pakko jäädä töihin, piti saada yksi homma tehtyä.”

Suojautumiskeinot ovat ymmärrettäviä ja normaaleja, kun koemme tilanteen uhkaavaksi. 

Suojautumiskeinot ovat yrityksiä välttää riitoja kaikin keinoin ja väistää toisen vahvoja negatiivisia tunteita.

Suojautuminen näkyy perusteluyrityksinä, ratkaisuehdotuksina, puolusteluna, ärtymisenä ja välillä jopa vaikenemisena ja vetäytymisenä aivan fyysisestikin tilanteesta. Tuntuu, että on parempi sulkea silmät ja korvat ja paeta tilanteesta, saapahan sitten ainakin olla rauhassa. 

Joskus fyysisesti poislähteminen voi olla myös yritystä suojata suhdetta mahdolliselta omalta räjähdykseltä. ”Jos jään tähän, en tiedä, mitä suustani tulee.”


Mikä tunteissa on hankalaa?

Monelle meistä negatiiviset tunteet ovat vaikeita ja uhkaaviakin. Olemme saattaneet oppia, ettei tunteista ylipäätään ja negatiivisista tunteista varsinkaan seuraa mitään hyvää. Niitä kannattaa välttää kaikin tavoin, työntää ne sivuun ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.  

Monella meistä ei ole kokemusta siitä, miten vaikeiden tunteiden äärellä voi olla turvallisesti. Tunteiden välttäminen on voinut olla viisas ratkaisu omassa lapsuudessa, mutta parisuhteessa vanhat selviytymiskeinot eivät toimi, jos haluaa rakentaa turvallisen tunnesuhteen kumppanin kanssa. 

Voiko toisen vihaisuutta ymmärtää? 

Toisen vihaisuus on aivan yhtä loogista kuin oma vetäytymisemme. 

Meidän selviytymisyrityksemme on hänelle tunteena kuin vetäisimme oven kiinni hänen nenän edestään, ja jättäisimme hänet täysin yksin. Hän ei luovuta, vaan hän hakkaa ovea vielä kovemmin, jolloin me emme ainakaan avaa ovea, vaan linnottaudumme vetäytymiseen vielä vahvemmin. 

Molemmat ovat ratkaisuyrityksiä suhteen kivuliaan vuorovaikutuskatkoksen hetkellä. 

Tunteiden kahden tason ymmärtäminen avaa meille aivan uuden näkökulman.

Pinnan päällä ovat selviytymisyrityksemme ja niihin selvästi liittyvät ja toiselle näkyvät tunteet kuten kiukku, suuttumus, ärtyminen ja selänkääntäminen.

Pinnan alla ovat pehmeämmät tunteemme, oma inhimillinen epävarmuus ja pelko, ettei olekaan tärkeä toiselle. Molemmat ovat suhteessaan kovin yksin, toinen huoneeseen linnoitautuneena, ja toinen yksin oven ulkopuolella. 

Voisiko kumppanini vihaisuudessa siis ollakin jotain hyvää?

Ehdottomasti! Tölväisyihin kätkeytyy kaipuu lähellemme ja ne kertovat halusta olla meille merkityksellinen. 

Mitä on meidän vetäytyvien pinnan alla?

Meillä on pinnan alla myös tarve kokea itsemme merkitykselliseksi ja riittäväksi.  

Yritämme perustella tekojamme, koska on kuormittavaa olla jatkuvan kritiikin kohteena. On kivuliasta yhtä mittaa kuulla, mitä ei muistanut, mitä ei huomioinut, mitä ei ole tajunnut. 

Haluamme kokea olevamme riittäviä juuri sellaisina kuin olemme, jopa kaikkine puutteinemme. Jos unohdamme ilmoittaa myöhästymisestä, se ei merkitse, että välittäisimme puolisosta vähemmän. 

Miten muuten olisin voinut hoitaa tilanteen?

Palataanpa alkutilanteeseen. 

Entisenä vetäytyjänä otan riskin ja menenkin kohti puolison kiukkua. 

En pelkää kipinöitä, koska nyt ymmärrän, että tuokin tölväisy kertoo siitä, että olen hänelle tärkeä.” 

Kun puolisoni osoittaa pettymyksensä, halaan häntä ja pahoittelen unohdustani. 

En ylläty, kun hän kääntyy minua kohti ja pyytää anteeksi äkäisyyttään: “Oli niin tiukka päivä, odotin vaan sua. Kiitos, kun annat voimaa halilla.” 

Otamme molemmat vastuun omasta osuudestamme katkoksen syntymisessä.

Minun ei siis tarvitsekaan ratkaista mitään. Riittää, että uskallan mennä toisen kiukkua kohden. Molempien kehot rauhoittuvat, jännitys sulaa, yhteys löytyy ja hyvä arki palaa. 

Kirjoittaja

Hanna Pinomaa

psykologi ja paripsykoterapeutti 

 

Close

50% Complete

Kaksi askelta

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit, sed do itsusmod temporid incididunt ut labore and dolore magna aliqua.